Kummipoikani alkaa olla armeijaanmenoiässä ja se tuntuu todella oudolta. Lapset kasvavat ja yhtäkkiä he ovatkin aikuisia. Heillä on oma elämä, omat murheet ja toiveet. Kun vielä asuin kotona kummipoikani, joka on veljeni lapsi, vietti paljon aikaa meillä. Etelään muuttoni jälkeen olemme tavanneet vähemmän ja nyt kun juttelimme tajusin, että hän on kasvanut tässä välissä isoksi. Tietysti syitä ja tekosyitä löytyy miksi en pitänyt säännöllisemmin yhteyttä, mutta minulle tuli syyllinen ja hiukan surullinen olo. Myös vanhempani vanhenevat vääjäämättömästi. He molemmat ovat pienistä vaivoistaan huolimatta kuitenkin hyvässä kunnossa ikäisikseen, mutta heidän asenteessaan elämään on tapahtunut selvä muutos. Elämää eletään päivä kerrallaan.
Kävimme isäni kotitilalla. Pienellä mökillä, jota kohti kaupungin asutus kasvaa kilometri kilometriltä mutta ei aivan vielä yllä perille. Sekin maisema muuttuu, eikä ole enää se hiekkateinen idylli kuin joskus lapsuuden kesinä. Vanhempani asuvat siellä kesäisin, ja pitävät yllä rakennuksia sen verran, että sisällä voi asua ja saunassa peseytyä. He kasvattelevat juurikkaita ja perunaa, joka kasvaa loistavasti hiekkamaassa. Äiti kasvattaa joitakin koristekasveja, isä hakkaa puita ja leikkaa nurmikot. Jotakin tehdään, mutta suurimmaksi osaksi paikkojen annetaan olla.
Näin marraskuisena päivänä pohjoisen auringon valo tulee jo matalalta eikä valaise enää niin kirkkaasti. Eilinen oli kuitenkin kaunis päivä, ensimmäinen oikea pakkaspäivä pitkän märän syksyn jälkeen:
Tilalla kasvaa joitakin eri lähteistä saatuja kasveja - mitään varsinaista koristepuutarhaa ei ole, mutta sellaisen puute sopii tilan henkeen. Kasveja on istutettu soveliaisiin kohtiin. Kuivuneet ruskoliljan varet vasten hilseillyttä ladon seinää ovat oudolla tavalla kauniita:
Talven viimeinen orvokki on jo jäässä, mutta kaunis, ja kuiskaa, kevät tulee taas:
