Muistan miten maistelin ilmaa - se ei maistunut saasteilta vaan viileän puhtaalta, hiukan pihkalta - ja kuuntelin melun puutetta - äänettömyyden rikkova korpin rääkyntä vain korosti kaiken hiljaisuutta. Oli syksy ja luonto oli jo valmistautumassa talveen. Tuuli humisi latvoissa. Aurinko alkoi laskea ja palokärki teki sille ominaisen viimeisen kaartelun vihellyksineen ennen iltaa. Minut täytti vahva tunne siitä, että olin jossakin.
Torpallemme ajetaan pitkää mutkittelevaa tietä ja talomme on viimeinen tien päässä. Edelliseen taloon on puoli kilometriä ja torppaa ympäröi suuri pelto yhdeltä suunnalta ja metsä kolmelta suunnalta. Tonttia halkoo suon kuivausoja, joka on niin vanha, että se on maisemoitunut metsää halkovaksi puroksi. Yksi tonttimme erityispiirteistä on sen maaston elävyys; saunamme sijaitsee tontin yhdessä kärjessä pienen kumpareen päässä, talomme toisessa päässä ja tontille ajetaan kolmannesta nurkasta matalalta niin, että tontille saavuttaessa tontin piha aukeaa kokonaisuudessaan eteen.
Tontti on myös sen verran suuri, että sen sisällä on hyvin monenlaista maisemaa, on suuri piha nurmikenttineen ja istutuksineen, on alatontin tuore niitty jaloine lehtipuineen, torpan ja saunakukkulan välinen kostea painanne täynnä saniaisia ja paksurunkoisia pihtoja, sekä kuiva ylätontti, rinne etelään täynnä heinää ja lehtipuita. Tontin reunoilta aukeaa näkymiä ympäristön alaville maisemille, peltoa, suota ja metsää. Lähin talo kurkistelee kaukaisten puiden takaa, mutta ei ketään lähellä häiritsemässä yksin oloa.
Paitsi eläimet. Kaikista helpoiten huomattavia ovat linnut; keväällä ja alkukesällä meteli muodostaa suuren kontrastin loppuvuoden hiljaisuuteen. Kun Juhannuksen jälkeen lintujen laulu vaimenee, ilman täyttää hetkeksi alakulo siitä, että kesä on kohta ohi. Mutta se on vain hetkellinen tämän vastakohdan tuottama harha. Ja ympäri vuoden kuulemme eläimiä, oravia lähimetsässä, palokärki, korpit ja pöllöt pikkumetsikön puissa, hirven rykinää viereiseltä suolta ja kurkien ruostuneita torvia. Kurjet ovat puoli vuotta yksi äänekkäimmistä eläimistä täällä, aina huhtikuulta syyskuun loppuun.
Sitten ovat kaikki äänettömät eläimet, mäyrä, supikoira, kettu, jänikset, sammakot, sisiliskot ja vaskitsa joka asuu talon kivijalassa. Ja valkohäntäpeurat. Nuo riivatun sulokkaat hyppelehtijät jotka tallovat kaikki penkit ja maistelevat paloja mistä haluavat.
Mutta kaikki nuo yhdessä muodostavat sen paikan hengen johon ihastuin välittömästi. Talo on rakennettu keskelle villiä metsää ja ei ole niin, että eläimet tunkeutuvat meidän tontillemme vaan niin, että me olemme tunkeutuneet niiden tontille. Ei sillä, etteivätkö tallatut taimet ja katkotut oksat vaivaisi minua. On vain niin, että eläimet ja tämä paikka on antanut minulle mahdollisuuden tulla sinne heidän vieraakseen. Täällä vielä luonto määrittää olemisen rajat, ja se on tämän paikan tärkein ominaispiirre.
Kun tulimme käymään torpalla toista kertaa, oli satanut juuri lunta ja kaikki paikat olivat puhtaan valkeina lumivaipassa. Ajoimme hitaasti tietä kun huomasimme peuran tien vieressä. Pysähdyimme ja peura katsoi meitä pitkästyneesti. Kun huomasimme, ettei se aikonut pinkoa pakoon, kaivoin kameran laukusta ja otin siitä kuvan. Kun kuva oli otettu, peura katosi metsään. Minulle tuli tunne, että peura oli meidät tarkastanut ja tuumannut, "hyvä on, vai tuollaisia, no kyllä te kelpaatte".
