Mutta se illan kävelylenkki ulkona kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan tähtiä. Ilma on kylmä, pimeässä sitä kävelee hiukan hassusti, hengästyy ja kompuroi, mutta mieli innostuu. Jännittävää, ja turvallista yhtäaikaa. Yhdessä rakkaimman ihmisen kanssa keskellä metsää, jonne ei näe.
Saavuimme pellolle. Kävelimme sen keskelle ja katsoimme taivaalle. Suljin silmäni ja kuuntelin pimeyttä. Hetken oli aivan hiljaista, sitten aivan kuuloalueeni rajalta kuulin pöllön puputuksen. Jostain kaukaa. Seuraavana iltana helmipöllö oli jo palannut vakiometsäänsä ja kuulimme äänen lujempaa, tutusta suunnasta lähimetsästä.
Torpassa sisällä kuulimme pehmeää töminää hirsiseinän läpi. Peuralauma juoksi tonttimme ohi. Tumps, tumps, tu-tu-tu-tumps... yöllä yksinäinen hiiri rapisteli varovaisesti jossakin seinän sisällä. Kylmyys ja pimeys ulkona, lämpö ja pehmeä tulen valo sisällä, siinä välissä hiljaisuus, jonka vain pienet äänet rikkovat.
Aamulla aurinko nousi jälleen ja kylmä kirkas valo peitti maailman. Yön herkkyys katosi. Siihen sopivasti äänimaailmamme täytti korppien haukunta ja naukuminen. Mutta toistaiseksi vielä vain hetkeksi.
