Olen hankkinut henkselit. Oikeat pappamallit ja nyt housut pysyvät jalassa.
Kaksi vuotta sinnittelin, kärsin kumarrellessa paljastuvasta ristiselästä ja kiskoin multaisin hanskoin housuja ylös.
Jonkinlainen prosessi käytiin läpi. Tietynlainen nöyrtyminen oman puutarhan edessä. Minä rakennan tässä paratiisiani jonkin itseäni suuremman luvalla, pakerran pientä nurkkaa siistiksi valtavalla pallolla. Ei tässä minusta ole kyse, vaan puutarhasta ja sen hoidosta, luonnon kasvuvoimasta.
Tunnen itseni pieneksi, vähäpätöiseksi suurempien voimien edessä. Nöyryys on aiheellista, pieni torppari henkseleissään, joka kaivaa maahan vähäpätöisen siemenen ja ihmettelee upeaa kukkaa joka siitä kasvaa.
Miten menikään tarina maalarista, joka maalasi kuvan puutarhasta ja lopulta katosi sinne itse?
On onni kaivaa maata lapiollaan ja työntää kompostimultaa kottikärryissään. Pienin, pieni nurkka täydellinen, hetkeksi, kuin lainassa.