Jos käsiala on olemassa, sen kehittyminen kestää jonkun aikaa. Aluksi puutarhakärpäsen puraisema harrastaja haalii kaiken minkä pystyy, istuttaa kaiken samaan penkkiin ja vähän ihmettelee, miten siitä tuli noin hassun näköinen istutus. Tunnistan tämän itsessäni. Mutta kun sitä tekee aikansa, jotain alkaa tarttua päähän - esteettinen silmä kehittyy ja oma näkemys käy vahvemmaksi. Kaikki ei sovi kaiken kanssa - tai ehkä toisinpäin kun kasveista on kysymys - jotkut kasvivalinnat täydentävät toisiaan paremmin kuin jotkut toiset.
Olen ollut allerginen ohjeille siitä, miten oikeasti puutarhaa pitäisi kasvattaa. Tarkoitan sitä, että kuka oikeasti jaksaa olla niin harkitseva ja kypsä, että ensimmäisenä kesänä ei muuta mitään - vain ihailee kaikkea kasvavaa, tai kasvavan puutetta. Ehei, en minä ainakaan.
Niinpä sitten pitää tehdä ne kaikki aloittelijan virheet. Ja maattava niin kuin petaa. Esimerkiksi luoda niin paljon penkkejä että kuivan sään sattuessa saa selkä vääränä niitä kastella (tai jopa nähdä jonkun kuivuvan kun loppuunuupuneena ei jaksa enää kastella - anybody?) tai loppukesästä näkee penkkiensä hukkuvan rikkaruohoihin kun ei ole poistanut monivuotisten juuria mullasta tai jaksanut kitkeä vuohenputkia ja juolavehnää joka hiipii penkkiin pensaiden alta.
Mutta mitä sitten, sanon minä. Kenelle sitä puutarhaansa kasvattaa?
Älä ota stressiä, puutarha on armollinen. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä ja pieni määrä villiä on vain luonnollisempaa. Steriili, viivasuorasti kantattu ja puutarhakirjojen mukaan kovin harvaan istutettu penkki on niin surullisen näköinen. Eikö vieressä voisi kasvaa ilkikurinen voikukka joka ilkkuu huonosti viihtyvälle, väärään ympäristöön joutuneelle markettiperennallesi?
No jaa - se käsiala...
Minulle se on sitä, että haluan runsaan, pursuavan ja iloisen puutarhan. Yksi ehdoton keino siihen ovat maatiaisperennat. Niitä ei tarvitse hyysätä, eikä sydän syrjällään peitellä parilta pakkasasteelta. Ne kasvavat runsaasti ja lisääntyvät jolloin voit levittää niitä suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja istutukset joissa on paljon muutamaa kasvia näyttävät aina hyvälle.
Istutan myös edelleen perennat liian tiheään. En halua katsella orpoa kasvia keskellä mustaa multaerämaata. Smithers sen jo sanoi, että tiheässä kasvit saavat tukea toisistaan.
Yksi tärkeimmistä minun ohjeistani on ilo ja rentous. Älä yritä liikaa. Anna kasveille mahdollisuus. Siementaimetkin voivat kasvaa. Villit orvokit ja unikot saavat kasvaa missä haluavat. Puutarha on elämänilon paikka ja mikä sitä paremmin tuo esiin kuin hassun värinen risteytynyt orvokki kasvamassa keskellä suurten perennojen penkkiä. Ja jos muuten ei tule sattumia, aina voi ripotella siemeniä sinne tänne ja antaa itsensä tulla yllätetyksi kun joku niistä itääkin, etkä muista miten taimi siihen tuli.
Puutarha on matka, ei paikka johon saavutaan perille. Tänään tämän näköinen, huomenna erilainen. Mutta aina runsas ja palkitseva. Sellaisen puutarhan minä haluan.
