Pelargoniat ovat kasvaneet iloisesti ja ilmojen kääntyminen reilusti pakkasen puolelle on laskenut myös ikkunasyvennyksen lämpötilaa mikä näkyy hitaampana mutta voimakkaampana kasvuna ja paksumpina varsina. Luin jostain että pelargoniat ja varsinkin niiden taimet on helpompi tappaa liikaan kasteluun kuin kuivuuteen joten olen alkanut myös katsomaan hyvin tarkkaan, milloin ja kuinka paljon kastelen. Kuvassa puolet taimista odottamassa altakastelua ison vadin kautta.
Mutta toisaalta tuollaisen lukeminen hermostuttaa. Mistä tietää mikä on oikea määrä kastelua... kastelun jälkeen multa jää niin märän oloiseksi ja vähempi kastelu taas tuntuu ....liian vähältä. No, onneksi kasvienhoitoni salaisuus on aktiivinen laiskuus; kastelukin tulee yleensä siitä kun huomaan mullan kuivuvan. En siis "automaattikastele". Joka purkin pohjalla on myös noin kolmanneksen verran lekasoraa eli eiköhän tämä tästä,liikoja hermoilematta ja luottaen omaan intuitioon... ;)
Pelargonioihin liittyy myös luopumisen tuskaa; ensimmäinen taimi on lähdössä lähtiäisahjaksi puutarhanhoitoa harrastavalle kollegalle; uskon hänen ymmärtävän sen arvon. Kasvia pakatessa tuntui hetken haikealta. Mutta sitten puutarhahullu sisälläni alkoi laskeskella, mitä tuolta ruukulta vapautuvaan tilaan voisi laittaa kasvamaan... hmmmm... ehkä sen ensimmäisen ruusunnupun pistokkaan.... hmmmm....
