Klorofyllistä on löytynyt toisia yhtä innostuneita, joita samoin kuin minua tuntuu kiinnostavan löytää jatkuvasti jotain uutta tästä harrastuksesta. Tähänhän voi upota moneen eri osa-alueeseen tai sitten innostua kaikesta niin kuin minä. Tai poukkoilla sillä välillä. Joku innostuu rhodoista, toinen ruusuista, kolmas kaikesta mikä kasvaa. Minä, no, en ole vielä löytänyt kaikista rakkaimpia erikoisalueitani. Tai ehkä se erikoisalue voikin olla jotain muuta - mullan möyriminen ja puutarhassa hiljeneminen.
Mietin tuossa, että mikä puutarhanhoidossa on niin palkitsevaa. Miksi jokaisen itseni loppuun väsyttäneen viikonlopun jälkeen muutaman päivän jälkeen tulee niin valtava ikävä jo takaisin?
Yksi merkittävin puutarhaan liittyvä tunne on odotus jostakin tulevasta. Joku sanoi, että silloin ihminen on onnellisimmillaan, kun hänellä on jotain mukavaa odotettavaa. Puutarhaa hoitaessa on- aina ja ympäri vuoden. Olen hiukan nolostellen myöntänyt itselleni, että kaipaan talvesta sitä, että voin tutkia siemenluetteloita ja miettiä, mitä kasvattaisin ensi kesänä. Nyt kesällä on sellaiseen aivan liian kiire.
Mutta kesällä voi aina odottaa jotain seuraavaa - kesässä on tietty kaava, ja kasvit kasvavat sen mukaan. Nyt on vielä alkukesä joten en lähde vielä miettimään syksyä, mutta kuten BBC:n loistavassa Puutarhurin vuosi -sarjassa sanottiin, syksy on puutarhurin vuoden loppu ja talvi sen alku.
Juhannukseen asti on hyvä aika jakaa ja istuttaa kasveja. Parin viikon kuuma ja kuiva jakso on ollut kyllä tässä suhteessa haasteellinen. Ei silti, että se olisi minua hidastanut, mutta kastelemaan olen joutunut enemmän kuin haluaisin. Tarkoitukseni on luoda penkkejä, jotka tulisivat toimeen kohtuullisen vähällä hoidolla. Viime syksyn siemenkylvöt kärsivät kuivuudesta; avomaalle kylvetyistä siemenistä vain kuivassa paikssa viihtyvät ovat taimettuneet. Ehkä viime päivien sade auttaa tässä suhteessa. Ehkä osa itää vasta ensi keväänä. Mutta siinäkin on jotain odotettavaa ja jotain yllättävää. Vaikka sitä, että uusi iiris kukkii ensimmäisen kerran tänä vuonna:
Olen kylvänyt itselleni yllätyksiä koko kevään. Erilaisia unikoita ainakin näkyisi nousevan sieltä täältä. Ehkä kesemmällä pääsen jo näyttämään kuvia joistakin niistä. Yksi kokemus on ollut kuitenkin jo rohkaiseva. Kerroin jo joskus viime vuoden keväänä eräästä parin saarnen alla olevasta kohdasta, jossa kasvoi lähinnä vuohenputkea ja nokkosta. Puhdistin sitä noiden juurista ja kylvin erilaisia perennojen siemeniä siihen. Kesän aika pläntti oli hiukan surullisen näköinen nokkosen ja vuohenputken kurimuksessa, mutta nyt sieltä nousee jo puolet harjaneilikkaa, unikoita ja vuorikaunokkia. Kun antaa kasveille mahdollisuuden, ne tarttuvat siihen kaksin käsin. Niin teki tämä akileija, joka kasvaa aivan "väärässä" paikassa mutta mikä elegantti kaunotar hän onkaan:
