Kun katsoimme lähemmin nurmikkoon, sen vieressä makasi kyljellään heinäsorsanaaras, ruhjoutuneena, verisenä. Se oli ilmeisesti jäänyt pyörän alle ja oli potkaistu tien sivuun. Heinäsorsauros istui sen vieressä eleettömänä ja päästi silloin tällöin hyvin hyvin hiljaisen äänen: (kvaak), tauko, (kvaak), tauko, (kvaak)... olisin voinut vannoa, että se itki.
Olkoon tämä vielä ujo p. Copthornen kukka Rouva Heinäsorsan muistolle:
